Saatan olla malttamaton, mutta viime päivinä ilmassa on ollut jo reippaasti sen tuntua. Valon määrä lisääntyy vääjäämättä, pääsiäismunat ilmestyivät kauppojen hyllyille, linnut availevat varovasti ääntään, hiekka rahisee nastarenkaiden alla.
Talvet ovat kaltaiselleni palelijalle toisinaan hieman tukalia. Ennen pakkasia aseistaudun haalimalla kaappiini kaikenlaista thermo-alkuista, lukuisia villasukkia, lämpimiä hanskoja ja hukuttavan huivin.
Vedän ylleni kerrastoa kerraston perään, mutta vaikka näytän Michelin Manilta, hytisen ja kärsin. Niinpä kevään tulo tuntuu tavallaan pelastukselta. Takana taas yksi hävitty taistelu, talvi 10, minä 0.
Eräs talvea kaihtava tuttavani totesi, että moni suomalainen elää vain puolet elämästään, koska pimeys ja kylmyys varastavat niin suuren osan vuodesta.
Edesmennyt isoäitini saattaisi sanoa, ettei pidä valittaa turhan takia. Molemmissa virkkeissä lienee perää.
Kuluva talvi on tuntunut tavallista raskaammalta. Lämpömittari on toki näyttänyt armeliaampia lukemia, mutta vihapuhe ja erinäisten tahojen vatulointi on saanut nämä pimeät kuukaudet kalskahtamaan astetta synkemmiltä.
Olen viime vuosina käynyt useasti Barcelonassa, ja olen korviani myöten pihkassa kyseiseen kaupunkiin. Tämän talven aikana olen vieraillut Katalonian pääkaupungissa pariinkin otteeseen.
Toisinaan leikittelen ajatuksella sinne muuttamisesta, mutta kevään merkit tapaavat saada minut toisiin aatoksiin. Noinkohan tulisin toimeen vailla keväisiä kalareissuja Vesijärvellä?
Niissä retkissä riittäisi puitavaa kokonaisen kolumnin verran, sillä olen ollut saaliiden suhteen erityisen onnekas satunnaiskalastaja.
Kevään ja kesän traditioihin lukeutuvat myös itse poimituista mustikoista tehdyt piirakat, kommuunihenkinen elämä mökillä, musiikki, piknikit luonnon helmassa kera lomasta huumaantuneen jälkikasvun, rantasauna.. Onhan näitä.
Suomalaisia luonnehtisin luotettaviksi, ahkeriksi, sitkeiksi ja järkeviksi. Ainahan tässä yksi talvi selätetään, raskaampikin.
Meissä on asennetta ja tämä on monin tavoin hieno maa, sanokaa minun sanoneen.
Puen tämän vielä runomittaan, sillä orastava kevät saa näemmä luovuuteni valloilleen:
Valoa kansalle joka pimeydessä vaeltaa,
väistyköön pimeys, sulakoon maa
kevään äänissä on sellainen sointi,
että jokohan loppuu se vatulointi,
jotta säilytetään hyvinvointi
kyllä suomalaisen kelpaa,
olemmehan selväjärkistä kansaa
joka osaa ihmistä arvostaa
kaislikossa vilahtaa haukien selkäevät
merkki siitä, että kohta on kevät
nauttikoon kynnelle kykenevät
runo on oiva ilmaisukeino,
vaikkei olisikaan mikään Eino Leino
Omistanpa tämän runon isälleni, joka ei syystä tai toisesta liiemmin arvosta runoilijanlahjojani.
