Koti Kolumni Turvallinen ja kaunis pimeys

    Turvallinen ja kaunis pimeys

    0

    Asun maalla. Marraskuun pimeänä iltana, kun katson ulos ikkunasta, en näe yhtäkään sähkövaloa naapurustosta. Kuun valo ja tähdet näkyvät ja pian virittelen joitakin jouluvaloja pihapiiriin. Pimeys ympäröi kotimme lempeällä syleilyllään.

    Minulta kysytään usein; enkö pelkää asua pimeässä? En pelkää. Mitä minä pelkäisin?

    Joka ilta lähden pimeään metsään otsalampun valossa ulkoiluttamaan koiria. Jos metsästä kuuluu ääniä tai rasahduksia, tiedän että siellä saattaa olla peura tai supikoira liikkeellä katselemassa kulkuamme, mutta en pelkää.

    Kun lapsemme olivat pieniä, he kulkivat naapurustoon kavereilleen otsalamppujen kanssa. He tottuivat pimeään jo varsin pieninä.

    En muista, että koskaan kukaan lapsistamme olisi pelännyt pimeässä liikkumista. Sen sijaan useamman kerran kuulimme tarinoita matkalla kohdatuista hirvistä ja ilveksistä. Pimeydestä tuli tavallista ja arkista, sekä ystävällistä.

    Itse olen sortunut pimeän parjaamiseen ja soimaamiseen liian usein. Täällä pohjoisessa päivät lyhenevät ja valoa on tähän vuoden aikaan vähän.

    Iso osa pohjoisen vuodesta on pimeää aikaa, ja marraskuu on usein se vaikein kuukausi. Lumeton maa imee kaiken valon. Pimeydestä ei pääse eroon kuin muuttamalla jonnekin muualle.

    Miksi siis kannattaa käyttää kolmasosa elämästään pimeän inhoamiseen?

    Voisiko pimeääkin oppia rakastamaan?

    Pimeys antaa mahdolli­suuden tunnelmointiin valoilla.

    Ilman pimeyttä ei olisi ollut Tampereen Tohlopinrannan hienoa valopolkua, jonne kymmenet tuhannet ihmiset suunnistivat nauttimaan pimeässä hehkuvista valoteoksista.

    Itse suuntasin polulle viimeisen illan ruuhkassa. Se oli hieno elämys, kun ihmispaljoudesta huolimatta ihmiset nauttivat valopolusta rauhallisesti.

    Ilman pimeää kynttilät eivät loistaisi niin lämpimästi, takkatuli ei hehkuisi niin iloisesti ja lämmittävästi eikä kotipihaan ja parvekkeille ripustetut jouluvalot näyttäisi niin kotoisilta.

    Ilman pimeyttä ei voisi nähdä ääretöntä tähtitaivasta ja upeissa väreissä leiskuvia revontulia. Kuutamokävelyllä pimeästä tulee melkein valoisaa.

    Pimeys myös rauhoittaa, ei tarvitse suorittaa ja touhuta niin paljon asioita. Pimeys antaa luvan lepoon. Pehmeät villasukat jalassa on lupa nauttia lämpimästä teestä ja pysähtyä miettimään syvällisiä kynttilän valossa.

    Eikös tämä pimeys ole sittenkin ihan rakastettavissa oleva juttu? Eikä sitä tarvitse pelätäkään, kun siihen tottuu.

    Nautitaan pimeästä, kun vihatakaan sitä ei kannata. Se on seuranamme seuraavat kuukaudet, halusimme tai emme.

    Kommentoi

    Kirjoita kommenttisi
    Kirjoita nimesi tähän