Koti Kolumni Vuokko ja moni muu

    Vuokko ja moni muu

    0

    Juttelin ystävän kanssa kesäkukista, ja puhe vei heti lapsuuteen. Sieltä aivan ensimmäiseksi ystävän mieleen loihtiutui kangasvuokko, jonka hän oli nähnyt metsässä – ihmeen varhain keväällä ja sellaisessa paikassa, jossa ei osannut kukkia lainkaan odottaa. Ja niin valtava, hohtavan valkoiset terälehdet, keltainen keskus!
    Sain myös kuulla, miten hän oli polkenut torille myymään itse poimimiaan kieloja: niputus tapahtui jo kotona, ja sitten vain pyörän tarakalle vati, johon kimput sai myyntipaikalla siirtää vettä siemaisemaan… Vaikka useinhan niiden matka jatkui aika saman tien.

    Kangasvuokkoa ei minun lapsuusseudullani Kemin Lautiosaaressa kasvanut, mutta monia muita sitten kyllä.
    Ensimmäiseksi mieleeni tulevat kolmikkona niittyleinikki, kurjenpolvi ja puna-ailakki, jotka kukkivat pihoissa ja tienvarsissa. Kaikilla niillä oli oma luonteensa, ja etenkin kurjenpolvi teki ison vaikutuksen, muistan sitä katsellessani ajatelleeni nöyryyttä ja laupeutta, jotenkin sielukkaalla virityksellä.
    Muistan myös kullerokedon: oikein kunnon niityn, niin rehevän ja runsaan ja keltaista helottavan, että sinne teki mieli juosta ja heittäytyä vatsalleen. En tainnut kuitenkaan uskaltaa, olisihan siellä kaiken keskellä voinut piileskellä kivi, ja mahankivistystä huolin mieluummin liioista mansikoista!

    Innostuin myös lapsuustovereiden kanssa juttelemaan kukkamuistoista, ja kun mietin mitä mahtoivat olla ne pienet, valkoiset kukat, joita aikoinaan poimimme radanvarresta, ratapölkkyjen tervan tuoksussa ja junan kumua kuulostellen, yksi selvitti vastauksen: kyseessä oli hietapitkäpalko.
    Meidän ”kivikukaksi” nimeämämme kasvi on vieraslaji, joka tuli Suomeen saksalaisten sotilaiden mukana ja jota lähti leviämään juuri radanvarsien lastauspaikoilta. Kasvimaailmassa se saa luokituksen polemokori, sotatulokas, ja tämän nimenomaisen lajikkeen arvellaan olevan alunperin vuoristoseutujen kukka, minkä vuoksi se soveltuikin niin hyvin pohjoisiin oloihin!
    Enpä olisi osannut arvata, että nuo lapsuudessa poimitut pienet, sinnikkäät kukat olisivat olleet sodan ”jalanjälkiä”, isommankin tarinan aihioita.

    Ketunleipääkin synnyinseudullani kuulemma kasvaa, mutta siitä minulla ei ole muistikuvia. Senpä vuoksi olinkin hiukan ihmeissäni, kun mieheni ensimmäisenä mökkikesänämme ojensi minulle sinertävää terälehteä pihamaalla, mutta pistin sen kuitenkin suuhuni. Onhan se nyt aika romanttinen, rakastetun lahjoittama sininen kukka, vaikka sitten syötäväksi?
    Ja nykyisin minäkin tiedän, että tätä käenkaalia, ketunleipää eli revonrieskaa on käytetty ravintona jo siitä lähtien, kun on keksitty sen torjuvan tehokkaasti esimerkiksi keripukkia. Sitä vaaraa tässä ei nyt ihan ensimmäiseksi ehkä ole, mutta – kävisivät kakun koristeiksi? Hmm, mietinkin tässä juuri, millaisen kakun tekisin mökille vietäväksi…   

    Kommentoi

    Kirjoita kommenttisi
    Kirjoita nimesi tähän