Alkuvuodesta juhlistetaan kahta tärkeää päivää, ystävän- ja naistenpäivää. Ne ovat saaneet vahvan jalansijan myös Suomessa, vaikka molemmissa on nykyisin voimakas amerikkalainen sävy.
Ystävänpäivällä on juuret jopa antiikin Roomassa. Sieltä se rantautui Amerikkaan 1800-luvun alussa. Naistenpäivä sen sijaan on selkeästi kotoisin valtameren takaa viime vuosisadan alusta.
Liki 40 vuoden kokemuksella olen huomannut, että naisten ystävyys on erilaista kuin miesten. Naisten ystävyyden tiellä on enemmän mutkia, kun miesten ystävyys on suurimmaksi osaksi silkkaa suoraa.
Tämä on tietysti rankka yleistys, mutta uskon sen pitävän paikkansa laajassa mittakaavassa.
Muistan lapsuudestani, minkälaista vehtaamista meillä oli tyttöjen kesken. Kolmen tytön ryhmä oli meidän pienessä kyläkoulussamme mahdoton yhtälö.
Opettajaa ei kiinnostanut, mitä me välitunneilla touhusimme. Ja mehän touhusimme. Parhaimpien kavereiden parivaljakot olivat vahvoja ja niiden ulkopuolelle jätettiin kylmästi kolmansia kavereita.
Jokin siinä arvelutti jo silloin, koska tunne epäreiluudesta on jäänyt mieleeni, vaikka itse en oikeastaan koskaan kuulunut ulkopuolisten porukkaan.
Ikä onneksi lisäsi ymmärtämystä, miten suunnattoman tyhmää toimintaa se oli.
Historia toistaa itseään. Omalla tyttärelläni oli ekaluokalla samantyyppisiä kuvioita.
Me vanhemmat näimme, että kyse oli lapsien kypsymättömyydestä hoitaa ristiriitatilanteita. Emme luovuttaneet, vaan kannustimme selvittelemään ja juttelemaan asioista. Nyt asiat sujuvat jo paremmin ja tyttöjen kaveruus on edelleen voimissaan.
Olisi ollut helppo käskeä etsimään uusia kavereita. Sovittelevalla tavalla toimien lapset kuitenkin toivoakseni oppivat jotain elämästä. Ainakin sen, miten ristiriitoja kannattaa yrittää selvitellä.
Yläasteella sain itse tuta, minkälainen hirviö nainen voi olla toiselle naiselle. Toisaalta sama kokemus osoitti, että parhaimmillaan naisten yhteistoiminnassa on voimaa.
Syystä tai toisesta päädyin seiskaluokalla isojen ysiluokkalaisten tyttöjen kiusattavaksi. Viesti oli selkeä: Jos tulet diskoon, saat turpaasi.
Ajatus oli ahdistava, mutta menin silti. Joutsan nuorisoseurantalon seinältä sain lukea kaikenlaisia rivouksia itsestäni. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt minulle muuta kuin korkeintaan henkistä väkivaltaa.
Sain yllättäen puolelleni toisia isoja tyttöjä. En ole unohtanut vieläkään, miten upealta se tuntui.
Uhkailua kesti vain muutaman kuukauden, sen jälkeen se hiipui. Silti en ole unohtanut sitä vieläkään. Sen verran paljon se jätti arpia jälkeensä.
Omille lapsilleni korostan jatkuvasti – juuri tästä omasta kokemuksestani johtuen – että sovussa eläminen, toisen auttaminen ja tukeminen ovat elämän tärkeimpiä asioita.
