Kangasalan Sanomissa julkaistiin 9.11.2022 artikkeli lasten ja nuorten väkivaltaisen käytöksen lisääntymisestä.
Artikkelissa kerrottiin, että väkivaltaista käytöstä esiintyy lähinnä oppilailla, joilla on neuropsykiatrisia haasteita. Tämä herätti paljon kuohuvia tunteita nepsyperheissä, joista monet ovat joutuneet odottamaan apua ja tukea jopa vuosia sekä koulu- että hoitopoluilla ja myös taistelemaan niistä kynsin ja hampain.
Perheiden reaktiot ovat inhimillisiä ja hyvin ymmärrettäviä – perheillä on myös usein syvä todistelun taakka harteillaan neurokirjon haasteista, jotka eivät usein näy silmällä päälle päin ja joiden vuoksi perheet ovat kohdanneet paljon ymmärtämättömyyttä, arvostelua ja jopa tuomitsemista – myös ammattilaisilta.
Valitettavan usein vikaa etsitään ensin vanhemmista ja kasvatuksen puutteellisuudesta. Tämä loukkaa vanhempia, jotka ovat usein joutuneet selviytymään erityisiä voimia vaativasta arjesta ilman apua ja tukea, ja kun he lopulta pääsevät avun piiriin, he joutuvatkin arvostelun kohteeksi.
”Mattilan mukaan väkivaltaisuutta ilmenee lähinnä oppilailla, joilla on neuropsykiatrisia haasteita.” Tämä lause on koettu neurokirjolla olevia henkilöitä leimaavaksi ja myös me koemme, että asioista on tärkeää puhua niiden oikeilla nimillä, eikä tässä tilanteessa olisi tullut erottaa tätä lausetta siitä, mikä tilanne Kangasalla on ollut pitkään: neurokirjolla olevat oppilaat eivät useinkaan ole päässeet oikeanlaisen avun piiriin riittävän varhain.
Ulla Särkikankaan väitös Helsingin Yliopistossa tuo esiin sen, että nepsyperheet ovat yhteiskunnassamme väliinputoajina hoitopoluilla.
Näin on käynyt myös Kangasalla. Niissäkin tilanteissa, joissa perheet pääsevät eteenpäin hoitopoluilla, odotusajat ovat usein jopa vuosien pituisia, diagnostiikassa on haasteita ja tarjotun tuen laadussa ja oikea-aikaisuudessa on epäkohtia.
Useissa perheissä tilanteet ovat ehtineet kriisiytyä ennen avun piirin pääsemistä ja koko perhe on voinut uupua. Valitettavasti sekin on tosiasia, että avun piiriin pääseminenkään ei vielä takaa sitä, että perhe todella saisi sellaista apua ja tukea, joka heitä auttaisi. Palveluita tuotetaan usein organisaatiolähtöisesti, ei perheiden tilanteita ja tarpeita riittävästi kuunnellen.
Myös kuntoutuksen tuottamisessa on tunnistettu haasteita ja saatavuudessa on epäkohtia, lisäksi ammattilaisen osaamiselle tulee asettaa entistä paremmat laatustandardit. Ei esimerkiksi riitä, että kunnalla on lisätty henkilöstöä ja resursseja, esimerkiksi nepsyvalmentajia, vaan on myös huolehdittava siitä, että heillä on riittävän syvällinen osaaminen perheen auttamiseksi.
Perheet itse kertovat ammattilaisten osaamisen epätasalaatuisuudesta ja myös siitä, että tuotetut palvelut eivät aina vastaa oikeita tarpeita – niiden jopa kerrotaan ottavan enemmän kuin antavan. Tämä on käynyt ilmi myös useista sosiaalisen median valtakunnallisista nepsyvertaistukiryhmistä, joten ongelma on yhteiskunnallinen.
Onneksi on myös ammattilaisia, joilla on kokonaisvaltainen ymmärrys neurokirjosta ja joiden myötä osa perheistä saa tarvitsemaansa oikeanlaista tukea. Nämä perheet ovat kuitenkin vain murto-osa kokonaismäärästä, mikä asettaa perheet hyvinkin eriarvoiseen asemaan.
Kyse on myös häiriökysynnästä, jota Hermanni Hyytiälän mukaan (26.4.2021 Mustread.fi) syntyy, kun asiakas saa väärää palvelua, ei lainkaan palvelua tai ainoastaan osittain sitä palvelua, jota hän on tullut hakemaan. Valtavat määrät rahaa menee hukkaan ja syntyy myös inhimillistä kärsimystä. Tätä ilmiötä on syytä alkaa pohtimaan niin omassa kunnassamme kuin yhteiskunnallisesti.
Hallituksen säästötoimet koulutuksesta näkyvät nyt myös yhteiskunnassamme, ”sitä niittää mitä kylvää.”
Myös koronapandemian jälkiaallot, resurssien riittämättömyys ja sotetoimijoiden säästötoimenpiteet haastavat tilannetta entisestään. Selkeä haaste on myös ammattilaisten riittämätön ymmärrys neurokirjosta ja sen vaikutuksista laajalti lasten, nuorten ja perheiden elämään.
Neurokirjon nuorelle ominainen piirre on kuormitusherkkyys, jota liian suuret ryhmäkoot, oikeanlaisen tuen puute opinnoissa ja esimerkiksi vaihtuva tai riittämätön henkilöstö koulussa, sosiaali- ja terveystoimessa lisää entisestään. Avoimet, itseohjautuvuutta korostavat oppimisympäristöt myös lisäävät lapsen ja nuoren kuormitusta, joka säätelemättömänä voi pahimmillaan näkyä haastavana tai jopa väkivaltaisena käyttäytymisenä.
Myös asenne-esteellisyys, aikuisten ymmärtämättömyys nepsypiirteisen lapsen ja nuoren tarpeista altistaa aikuisten väärintulkinnoille. Ymmärtämättömyydestä seuraa negatiivinen kehä, joka altistaa lasta ja nuorta myös häiriökäytökselle, jonka kasvuun myös kyseisessä artikkelissa viitataan.
On kuitenkin äärimmäisen tärkeää, että neuropiirteisistä henkilöistä ei puhuta leimallisesti ja asiayhteydestä irrottamalla – niin kuin usean perheen kokemus tämän artikkelin yhteydessä oli. Meidän on tärkeä tunnistaa, että käytöksellään oireilevat nepsylapset ja -nuoret ovat hyvin todennäköisesti jääneet vailla tarvitsemaansa tukea, tai ainakaan sitä ei ole tullut riittävän ajoissa tai apu ei ole ollut oikeanlaista.
Oikea-aikaisten ja neurokirjon perheiden todellisiin tarpeisiin aidosti vastaavien palvelujen riittämättömyys ajaa nepsyperheitä myös lastensuojelun palveluiden piiriin, jossa neurokirjon ymmärrys on myös epätasaista, jopa puutteellista ja joka ei lähtökohtaisesti ole oikea paikka perheille.
Ajautuminen lastensuojelun palveluihin on nepsyperheelle lähes aina traumaattista, ja se on myös yhteiskunnalle kallista.
Samaan hengenvetoon tiedämme, että moni ammattilainen tekee parhaansa, mutta kokee samalla syvää riittämättömyyttä työssään, koska määrärahoja ja resursseja ei yksinkertaisesti ole riittävästi. Usein ammattilaiset kokevat että heiltä puuttuu työkaluja nepsylasten ja -nuorten parissa toimimiseen ja työssä onnistumisen edellytykset ovat yksinkertaisesti riittämättömät.
Onneksi on myös ammattilaisia, joilla on kokonaisvaltainen ymmärrys neurokirjosta ja joiden myötä osa perheistä saa tarvitsemaansa oikeanlaista tukea. Nämä perheet ovat kuitenkin vain murto-osa kokonaismäärästä, mikä asettaa perheet hyvinkin eriarvoiseen asemaan.
Myös kuntien välillä on eroja, toisessa kunnassa esimerkiksi omaishoitajuus myönnetään neurokirjolla olevan lapsen vanhemmalle, toisessa ei kunnolla edes tunnisteta neurokirjon haasteita vammaispalvelussa.
Kommentoimme kirjoitusta tässä yhteydessä vain neurokirjon näkökulmasta, emmekä ota kantaa muihin nuorten väkivaltaan lisääntyneisiin syihin.
Haluamme kuitenkin rohkaista jokaista aikuista ja ammattilaista pohtimaan pinnalle näkymättömiä juurisyitä lasten ja nuorten väkivaltaiseen käytökseen ja tarkastelemaan omia vaikutusmahdollisuuksia lasten ja nuorten auttamiseksi.
Olemme olleet yhteydessä Kangasalan Sanomien artikkelin kirjoittaneeseen toimittaja Sari Heliövaaraan ja päätoimittaja Heli Keskiseen artikkelin tiimoilta. Artikkelin tarkoituksena ei ole ollut loukata ketään neurokirjolla olevaa, vaan herättää keskustelua nuorten välivaltarikosten kasvamisesta. Tämä artikkeli herätti tarpeellista keskustelua nuorten väkivaltarikosten kasvusta Kangasalla ja aihetta on tarkoitus lähestyä monesta eri näkökulmasta.
Myös #näeNepsy yhdistys on tulevaisuudessa avaamassa näkökulmia tähän tilanteeseen.
Riikka Seppälä, nepsyvalmentaja ja -valmentajien kouluttaja
Riina Mäkelä, positiivisen psykologian asiantuntija ja kouluttaja (Positive Psychology Practitioner)
