Koti Kolumni Kesäyö Heponiemessä

    Kesäyö Heponiemessä

    0

    Työvuoroni alkoi yöllä klo 03.00. Halusin olla paikan päällä ajoissa, joten olin lähtenyt kotoani pyörällä kohti Heponiemeä jo yli tuntia aikaisemmin.

    Lahdentiellä ei ollut juuri lainkaan liikennettä. Aikaisemmin päivällä autojonot olivat olleet kilometrien pituisia. Kuu paistoi. Roineen pinta sädehti maagista valoa.

    Heponiemen tiellä alkoi olla vastaantulijoita. Kilpailualueen äänet alkoivat kuulua vähitellen matalana muminana.

    Yhtäkkiä eteeni avautui epätodellinen näkymä: Valtava telttakylä ja autojen parkkialueet levittäytyivät joka suuntaan yli öisen, kesäisen peltomaiseman.

    Olin lähestymässä kaiken tapahtumisen keskusta. Oli yö, mutta täällä ei kukaan nukkunut täyttä unta. Kilpailijoista ne, jotka eivät olleet metsässä, saattoivat torkkua teltoissaan. Ihmisiä oli satamäärin keskusaukiolla suuren screenin äärellä.

    Vein vävylleni takin, koska yö oli yllättävän viileä. Hänen työpisteensä oli mediateltassa. Sinne ei marssittukaan sisään ihan noin vain. Media varjelee itseään.

    Tiedon oikeanlainen välittyminen ulkomaailmaan on tällaisessa tapahtumassa moninkertaisesti varmistettu ja myös vartioitu prosessi. Vävyni sai kuitenkin takkinsa, kun sain jättää sen teltan ovella päivystävälle nuorelle.

    Ruokateltalla pöytääni tuli tuttu mies, entinen naapuri, jonka olen tavannut monasti myös työasioissa.

    Nyt vietimme keskellä yötä leppoisan tuokion hernerokkalautasen äärellä niitä näitä jutellen. Hassu tilanne, kun vähän miettii.

    Oma talkoolaisen työpisteeni oli gps-teltalla. Pajulan Harri veti ryhmäämme jämptisti ja rennosti. Ei tarvinnut tuntea olevansa noviisi, vaikka ensikertalainen tällaisessa hommassa olinkin. Kilpailijat olivat tyytyväisiä. Siitä tuli hyvä fiilis.

    Yhden hyvän­tekeväisyysjoukkueen osallistuja ei ollut meinannut löytää yhtä rastia ja käveli metsästä hivenen uupuneen oloisena, reilusti normiaikataulusta myöhässä.

    ”Kun tää otsalamppu ei toiminut, niin mä olin ihan hukassa, mutta sitten yksi nainen auttoi.” Silmissä tuikki kuitenkin leikkisä katse.

    Monelle suunnistajalle Jukola on vuoden huippuhetki. Mutta monet myös lähtevät metsään pelottomasti, vaikka suunnistuksen harjoittelu olisi jäänyt aika vähiin. Parasta on, kun saa olla mukana. Pienet harhailut kuuluvat asiaan. Niistä syntyy joskus ratkiriemukkaita muistoja.

    Olin ryhtynyt talkoolaiseksi osittain uteliaisuudesta – onhan se jännää kokea tällainen ainutkertainen tapahtuma Kangasalla – ja ehkä myös jonkinlaisesta yhteisöllisestä velvollisuuden tunteesta.

    Vasta tuona kesäyönä Heponiemessä oivalsin kirkkaasti, miten uskomaton yhteishenki tällaisessa tapahtumassa voi syntyä, ja miten pitkään se voi ihmisten mielissä vaikuttaa vielä tapahtuman jälkeenkin.

    Rohkenen väittää, että Jukolassa me kangasala­laiset ylitimme itsemme.

    Kun tulevaisuudessa halutaan porukalla saada aikaan jotain isoa ja haasteellista, kannattaa muistaa, millainen oli Jukolan henki.

    Kommentoi

    Kirjoita kommenttisi
    Kirjoita nimesi tähän