Siitä on jo yli 15 vuotta aikaa, kun valmistauduin ensimmäisiin ratsastuskilpailuihini. Herttualan ratsastuskoululla oli tuolloin käytäntönä, että ratsut vaihtuvat jokaiselle tunnille.
Niinpä kisoihin valmistautuminen ei suinkaan tarkoittanut, että olisin voinut ratsastaa tunneilla juuri sillä hevosella, jolla olin osallistumassa kilpailuihin.
Kokematonta ratsastajaa ja vielä kokemattomampaa kilpailijaa harjoittelemattomuus tietysti jännitti. Mietin kaikkia mahdollisia asioita, jotka voisivat mennä pieleen. Suorastaan psyykkasin itseäni kohti epäonnistunutta kilpailusuoritusta.
Kun sitten lopulta jännitys alkoi muuttua jo ahdistusta muistuttavaksi olotilaksi, ilmaisin huoleni ratsastuksenopettaja Terttu ”Tepa” Sillantielle. Hän osasi löytää juuri oikeat sanat laukaisemaan jännitykseni.
Jos oikein muistan, Tepa totesi, että ”Lahjattomat treenaavat”. Sanatarkasti en pysty palauttamaan mieleeni Tepan viisautta. Joka tapauksessa ajatuksena oli, että minun pitää luottaa kykyihini.
Niin kuin kaikessa harjoittelua vaativassa, myös ratsastuskilpailuissa on lopulta kyse kertyneiden taitojen näyttämisestä. Kilpaurheilu on asia erikseen, mutta harrastelijoiden välisissä, usein jopa leikkimielisissä kilpailuissa tärkeää on tehdä perushyvä suoritus.
Jos yltää jännittävässä tilanteessa parhaimpaansa, hienoa. Jos ei, niin sekin on täysin ymmärrettävää.
Vasta myöhemmin olen oppinut mielikuvaharjoittelun merkityksen suorituksen onnistumisessa. Toki ratsastuskilpailuissa opettajat neuvoivat meitä osallistujia miettimään tarkasti etukäteen, miten radan aikoo ratsastaa. Vasta tosipaikan tullen ymmärsin, mitä todella tarkoittaa radan läpi ratsastaminen mielikuvissa.
Rataan tutustuminen olikin mielenkiintoinen kokemus ensimmäisissä kisoissani. Muistin Tepan sanat ja muistutin itseäni siitä, että aivan varmasti selviän tulevasta.
Hermostuneena olin kuvitellut, että kilpailuissa rata olisi jotenkin paljon vaikeampi ja esteet korkeampia, kuin millaisia ratsastustunneilla oli ollut. Olin tietysti väärässä.
Vaikka rata osoittautuikin sopivan vaikeaksi, murheeni jatkuivat. Kisapäivänä nimittäin tuuli kovasti. Se jo sinänsä sai hevoset jännittyneiksi ja säikyiksi.
Pian osoittautui, että hevosille tallikilpailut olivat turhan epätavallinen tilanne. Ratsastustunneilla niillä riitti seuraa lajitovereistaan, mutta kilpailussa niiden piti mennä kentälle yksinään. Sekös hevosia kauhistutti, laumaeläimiä kun ovat ja vieläpä saaliseläimiä.
Kun yhdistetään sekä hermostuneet hevoset että kokemattomat ratsastajat, lopputuloksen voi arvata. Lähes kaikki ennen minua ratsastaneet joutuivat keskeyttämään, joko pudottuaan ratsunsa selästä tai ajauduttuaan pois radalta.
Paineet tuntuivat musertavilta, kun seurasin muiden suorituksia kentän laidalta ja hermoilin omaa vuoroani.
Lopulta saavuin radalle. Silloin tapahtui jotain odottamatonta: lähtöluvan saatuani taisin päästä ensimmäistä kertaa elämässäni flow-tilaan, jossa keskittyminen on täydellisen herpaantumatonta. Läpäisin radan puhtaalla suorituksella, täysin vaikeuksitta.
Siinä hetkessä ymmärsin, etten voi hallita olosuhteita. Sen sijaan pystyn valitsemaan asennoitumiseni.
Ratsastuksenopettaja tuskin arvasi, kuinka suuren elämänohjeen tuli antaneeksi. Nuo viisaat sanat tuovat minulle toistuvasti uskoa kykyihini ja taltuttavat hermoilun. Kiitos, Tepa!
