Risto Koskivuori 16.12.1934- 4.10.2024
Tämän kirjoituksen alkuperäinen tarkoitus oli aivan toinen. Alkusyksystä isäni muistutti minua ” tärkeästä merkkipäivästä joka oli tulossa joulukuussa”. Kyse oli hänen omasta syntymäpäivästään , hän täyttäisi 90 vuotta.
Isälleni oli tärkeää saada huomiot – mitä enemmän sen parempi. Nytkin hän luetteli lehtiä, joihin kaikkiin pitäisi tehdä hänestä juttu, hänen elämäntyöstään joka kieltämättä oli hyvin moninainen.
Yritin hiukan jarrutella, josko ei kumminkaan Aamulehteen tarvitsisi, mutta ”No paikallislehtiin ainakin!” Pyynnöstään lupasin ottaa vetovastuun, niin kuin hän asian ilmaisi.
Isäni syntyi 16.12.1934 Kuhmalahdella äitinsä Einin (Eine) ja isänsä Aarnen esikoisena. Eräässä lahjaksi saamassaan muistokirjassa kysytään, millainen lapsi olit pienenä. Vastauksena hän on kirjoittanut: Rakastettu ja suloinen.
Perhe muutti Kangasalle isäni ollessa 4-vuotias. Lapsuusaika oli taloudellisesti niukkaa, niin kuin monessa muussakin perheessä, olihan sota-aika. Muistokirjassa on tällaisia merkintöjä: Ei ollut paljon leikittävää. Ulkona potkin lunta. Keräsin heinänkorsia luvatulle pässille. Keräsin metsästä polttopuita. Paimensin sikaa kotipihalla. Kevätpäivät kuljin metsässä ja etsin linnunpesiä. Ongella. Opettelin pyörällä ajoa äidin polkupyörällä.
Raili Leivon, eli äitimme isäni tapasi Kirkkoharjulla tansseissa. Siitä alkoi heidän yhteinen taipaleensa, hääpäivä oli 29.8. Tänä vuonna he olivat olleet aviossa jo 70 vuotta!
Perheeseen syntyi viisi lasta, kolme tyttöä ja kaksi poikaa. Anne Kristiina, heidän esikoisensa, kuoli alle vuoden ikäisenä. Se oli suuri suru, josta lähes vaiettiin läpi elämän.
Jos palaan tuohon isäni toiveeseen merkkipäivän lehtiartikkeleista, niin tiedän hänen tarkoittaneen esimerkiksi työhistoriaansa.
Arvostan suuresti hänen tekemäänsä työtä ja saavutuksiaan, mutta muistan hänet kuitenkin parhaiten rakastavana isänä ja vaarina, huumorintajuisena ja ahkerana. Totta kai muitakin piirteitä löytyi, mieluiten asiat piti mennä aina hänen tavallaan.
Kuten monet muutkin Kangasalla, hänkin oli alkuun Urkutehtaalla töissä. Hän opiskeli rakennusmestariksi. Lukuisat rakennukset ovat hänen suunnittelemiaan, monet kodit ovat hänen käsialaansa.
Silloin rakennuspiirustukset tehtiin käsin, ja isäni niitä teki yömyöhään ennen muihin töihin lähtöä. Erään kerran hän oli saanut suuren työnsä valmiiksi, siihen myös minä olin pikkutyttönä ehtinyt laittamaan oman allekirjoitukseni. En muista ärräpäiden määrää.
Vastaavan rakennusmestarin työt isossa rakennusliikkeessä vaativat myös veronsa. Ajoittain hän tunsi olevansa puun ja kuoren välissä. Stressiä oli, vatsahaava vaivasi ja hän altistui myös asbestille, sai vaurioita keuhkoihinsa.
Isäni oli opettajana silloisen Kangasalan ammattikoulun rakennuspuolella. Hän opiskeli myös lehtorin pätevyyden kaiken ohessa. Uusia rakentajia on maailmalla hänen oppiensa kautta, ja monet heistä ovat muistaneet häntä vielä viime vuosinakin lähettäen terveisiä.
Hän jaksoi olla monessa mukana, muun muassa reservialiupseereiden toiminnassa, kunnallispolitiikassa, SPR:n ja Kangasalan vapaapalokunnan toiminnassa. Hyvin merkityksellisiä ja tärkeitä nuo kaikki olivat hänelle. Tämä tarkoitti lukuisia lautakuntia, lukuisia kokouksia, paljon luottamustehtäviä ja paljon poissaoloa kotoa.
Myös kalastus oli hänelle intohimo: hän oli mato-ongella, pilkillä, verkoilla, kilpailuissa sekä heikoilla jäillä monet kerrat.
Jo eläkkeellä ollessaan vanhempani asuivat joitakin vuosia myös Luopioisissa. Siellä isä kuului Ollin Atleetteihin, miesporukan jumpparyhmään ja oli myös Marttakerhoon valittuna Kahvimarttina. Kahvinteko oli tarkkaan harkittua ja tietyt vaiheet piti tehdä: ”Muistitko huiluttaa?” Luopioisten torillekin hän ehti myymään ”hyvää tavaraa” ja hauskuttamaan ihmisiä.
Sota-ajan lapsena kaikki piti säästää. Lapsuudessani kaatopaikalle vietiin jätteet itse. Äitini oli myös laittanut kaatiskuormaan mukaan vietävää, ja niistä suurin osa palautui takaisin isäni hymähdellessä ”hyvää tavaraa nyt kaatopaikalle.”
Isällä oli valtavasti kavereita ja tuttuja, hän morjensti kaikkia, jutteli kaikkien kanssa mielellään, kyseli kuulumisia ja aina ei itsekkään tiennyt keneltä. Hän oli huumorimiehiä ja nauru raikui useasti ja kovaa.
Lisäksi hän oli palopäällikkö ja sai myös kunniapalopäällikön arvon. Isä otti meidät tyttönsä melko usein palokunnan tilaisuuksiin ja leirillekin mukaan. Olimme leirillä ainoat tytöt, eihän silloin vapaapalokuntaan kuulunut kuin poikia.
Teimme kyllä siskoni kanssa parhaamme, ettei isän olisi tarvinnut lähteä sammuttamaan tulipaloja yöaikaan. Säälitti, kun hän ei saanut nukkua. Hälytys palopäällikölle tuli lankapuhelimella, eihän kännyköitä silloin ollut. Kätkimme lankapuhelimen patjan alle ja otimme luurin pois, kun hälytys soi. Tämä ”leikki” loppui kyllä lyhyeen, kun selvitettiin asiaa, miksei palopäällikkö tule palopaikalle. Ymmärrettävästi hälytys siirrettiin kotona soimaan katonrajassa.
Isällä oli kuitenkin aikaa myös meille lapsille. Hän keksi meille erilaisia kisoja. Niissä sai olla mukana kaveritkin, aina sai palkintoja. Hän teki pajupillejä, otti mukaan kokemaan katiskoja, opetti ajamaan autoa, vei pyhäajelulle koko perheen, luki sarjakuvat, rakensi ison lumihevosen, vei pulkkamäkeen, opetti onkimaan ja selvitti siimat. Ja nämä samat asiat järjesti myös lastenlapsille. Hän oli paljon mukana myös heidän elämässään.
Kun ikää tulee, elinpiiri pienenee, sairauksia tulee, voimavarat vähenevät. Päivät koostuvat pitkälti pienistä rutiineista, luonnon seuraamisesta, muistoista ja muutamista puheluista: ”Keskiviikko on hyvä päivä, tulee paikallislehdet ja Aku Ankka ja Reijo-veli soittaa!”
Sisarukset olivat isälle tärkeitä, ja hänen vanhempiensa valokuvat olivat aina yöpöydällään. Lapsuuden paras leikkikaveri oli Ritva-sisko.
Isän puhelut alkoivat lähes aina säätiedotuksella: ”Harmaata, aurinkoista, sataa kuin.., huomenna poutaa. Tulee kylmä talvi kun…tulee kuuma kesä kun…”
Terassilla hän kävi suodattamassa raitista ilmaa sydänlääke mukanaan. Siellä hän seurasi lintujen muuttoa, harvakseltaan kulkevia ihmisiä, sitä montako menee ja mihin suuntaan.
Rakas isämme kuoli 4. lokakuuta tapaturmaisesti. Sama kuolinpäivä oli myös edesmenneellä Anne Kristiinalla.
Viimeiset vuotensa isä asui vaimonsa kanssa Hämeenkyrössä, lähellä tyttäriään.
Hänen päivänsä tulivat täyteen, on aika muiden jatkaa. Kurkiauratkin muuttavat muualle.
Isää rakkaudella muistaen
Taru Koskivuori, tytär
